|
Arabialainen musiikki on arabiankielisen maailman musiikkia. Sitä luonnehtivat esimerkiksi kiinteä yhteys runouteen, neljäsosasävelaskeleet, yksiäänisyys sekä monet perinteiset soittimet. Arabialaisessa musiikissa jokainen soitin koristelee melodiaa oman luonteensa mukaisesti matkimatta muita soittimia tai laulusolistia. Rytmi on joko vapaa, sanojen luonnollisen lausumisen mukainen tai kuviteltuja sanoja jäljittelevä, jos kyseessä on soitinmusiikki. Rummuille on klassisissa sävellyksissä lisäksi melodian rytmiin nähden itsenäinen rytmikaava iqa’. Nuottikirjoituksena käytetään länsimaista notaatiota. Arabialaisiin musiikkimuotoihin kuuluvat esimerkiksi Koraanin resitaatio, vanha taidemusiikki nauba, vanha musiikkimuoto muwaššah, viihteellinen baladi-soitinmusiikki, soitinimprovisaatio taqasim ja lauluimprovisaatio mawwal. Historia Arabialaisen musiikin varhaisesta historiasta on vain vähän tietoa, sillä arabit eivät kirjoittaneet sävelmiään nuoteille. Säilyneitä täydellisiä melodioita ei juurikaan löydy ennen 1700-lukua. Arabialaisen musiikin ominaispiirteet juontunevat Jemenin alueelta, mistä tunnetaan himyari- ja hanafi-laulutyypit.[1] Huda’ (tai rakbani) on esi-islamilaisen ajan karavaanilaulu, josta kehittyi myös koristellumpi muoto nasb. Samasta rajaz-runomitasta, josta huda’ otti rytminsä, kehittyi taiteellisemmin improvisoitu ghina’ murtajal, jota säestettiin qadib-rummuilla. Tärkeitä laulunkehittäjiä olivat orjat ja erityisesti laulajatytöt (qainat), jotka sekä sävelsivät että esittivät musiikkia.[1] Vuosien 644–656 aikana syntyi miesmuusikoiden ammattikunta, joka muodosti oman yhteiskuntaluokkansa. Umaijadikaudella (661–750) arabialaisen musiikin rytmikaavojen määrä vakiintui kuudeksi ja musiikkitiede kehittyi. Taiteellisen musiikin kolme huomioon otettavaa tekijää olivat runon metriikka (arud), melodinen moodi (asba’) sekä rytmikaava (iqa’). 700-luvulla arabialaisen musiikin teoriaa kehitettiin eri tavoin, samoin kuin soittimia. Zalzal (k. 791) kehitti neutraalin terssin, arabialaiselle musiikille edelleen tunnusomaisen sävelen, joka huojuu duurin ja mollin välillä.[1] Koraania resitoitiin pitkälti taidelaulun sääntöjä noudattaen. Islamin uskonoppineet suhtautuivat musiikkiin kuitenkin jo alusta alkaen kielteisesti, joskin ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneet ja jotkut kalifitkin suosivat musiikkia. 800-luvulla syntyi erillinen laulajien ja soittajien ammattikunta. Varhaisella abbasidikaudella oli kaksi tyylisuuntaa: puhdasoppinen arabialainen perinne, sekä persialaisvaikutteinen tyyli.[1] Soittimet Aleppolainen musiikkiyhtye 1700-luvulta Arabialaisessa musiikissa jokainen soitin koristelee melodiaa oman luonteensa mukaisesti matkimatta muita soittimia tai laulusolistia. Tämä saa arabialaisen musiikin kuulostamaan länsimaiseen korvaan joskus kaoottiselta ja epämääräiseltä. Yksittäisiä soittimia on kuitenkin helppo seurata erikseen esityksen kuluessa niiden yksilöllisten sointivärien ansiosta. Nykyisin jousisoittimia kuten viuluja käytetään kuitenkin myös ryhmänä.[2] Takht on perinteinen yhtye, jossa jokaisella soittimella on oma tehtävänsä. Siihen kuuluvat laulajan lisäksi kirkasääninen nai-huilu, qanun-sitra, bassona ja laulajan tukena toimiva ud-luuttu, jousisoitin kamanja, sekä tamburiini riqq, joka pitää huolta rytmikaavasta ja rytmin koristelusta. Vaskisoittimia on aiemmin käytetty, mutta niistä on nykyisin luovuttu. Länsimaisia soittimia käytetään kuitenkin paljon etenkin vähemmän arvokkaissa tilaisuuksissa. Japanista tuodaan arabimaihin urkuja, jotka on valmiiksi rakennettu neljäsosasävelisiksi; muut soittimet täytyy yleensä mukauttaa tai soveltaa sopiviksi.[2] Lyömäsoittimia on useita, riqqin lisäksi ruukkurumpu darbuka, kehärummut duff ja bendir, tamburiini mazhar, iso kaksoiskalvorumpu tabl, sorvisymbaali saggath, ja patarumpu naqqara. Zummara on klarinettia muistuttava ruokolehtipuhallinsoitin, joka on tehty kahdesta lyhyestä, rinnakkaisesta ruokoputkesta. Mizmar on oboen kaltainen puhallinsoitin.[2] Rabab on beduiinien yksikielinen ja ja laatikkomainen, puusta ja nahasta tehty piikkiviulu, jota aavikon runonlaulajat käyttävät säestyksenään.[2] Turkkilainen qanun-sitra Kamanja Ud-luuttu Marokkolainen darbuka Zummara Rytmi ja tonaalinen järjestelmä Bayati-maqam, joka muodostuu kolmesta sävelestä. Arabialaisessa musiikissa rytmi on joko vapaa, sanojen luonnollisen lausumisen mukainen tai kuviteltuja sanoja jäljittelevä, jos kyseessä on soitinmusiikki. Rummuille on klassisissa sävellyksissä lisäksi oma rytmikaava iqa’, joka on melodian rytmiin nähden itsenäinen ja muodostaa eräänlaisen kontrapunktin melodialle. Uudenaikasissa tanssirytmeissä vuorottelevat syvät ”dum”-iskut rummun kalvoon ja vaaleat ”tak”-iskut rummun reunaan. Kunkin rytmikaavan runko toistuu aina samanlaisena, ja rumpali koristelee sitä kuivilla, nopeilla iskuilla. Laskeminen ei arabimusiikkiin kuulu, joten melodiat saattavat liittyä rytmikaavoihin mistä tahansa kohdasta alkaen. ”Dum”- ja ”tak”-iskut muodostavat hitaan kuvion, joka toistuu 2/8-rytmistä 176/4-rytmiin. Vuoden 1932 Kairon kongressissa kerättiin eri arabimaista yhteensä 111 erilaista rytmiä ja 70 maqam-asteikkoa. Maqamiin kuuluu 3–5 säveltä (jins), joita on yhteensä noin 17.[3] Nuottikirjoitus Nuottikirjoituksena arabialaisessa musiikissa käytetään länsimaista notaatiota. Se aiheuttaa ongelmia siinä, että arabiaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle, mutta samalla tämä antaa laulajalle vapauksia sovittaa sanat melodiaan. Länsimaiseen notaatioon on lisätty kaksi uutta etumerkkiä, nim korottaa säveltä neljännesaskeleen ja tik alentaa sitä saman verran.[4] Musiikkimuotoja Arabialaiseen musiikkiin kuuluu useita musiikkimuotoja. Koraanin resitaatio on yhdentyyppistä uskonnollista musiikkia. Naubat eli waslat ovat vanhaa taidemusiikkia, jossa useita erilaisia sävellyksiä on liitetty kokonaisuuksiksi, joissa erimuotoiset kappaleet seuraavat toisiaan määrätyssä järjestyksessä. Kappaleet ovat samassa tai lähes samoissa maqameissa. Andalusian naubat ovat tunnetuimpia, ja niitä soitetaan edelleen perinteisessä muodossaan Marokossa, Algeriassa ja Tunisiassa. Andalusiasta on myös peräisin vanha musiikkimuoto muwaššah. Kairosta lähtöisin oleva baladi-soitinmusiikki on yhä hyvin suosittua esimerkiksi viihdemusiikkina ja yökerhoissa. Se voi käyttää pohjanaan kansanlaulua, joka on muokattu kokonaan uudelta. Baladia esitetään usein saksofonilla ja sähköuruilla, tabla-rummun säestyksellä, ja se liittyy kiinteästi raqs sharqi -tanssiin. Taqasim on muodoton soitinimprovisaatio, joka muistuttaa koraaniresitaatiota. Se alkaa verkkaisesti ja huipentuu nopeisiin virtuoosimaisiin kuvioihin. Mawwal eli layali on rikasta lauluimprovisaatiota.[5] Laulajia ja säveltäjiä Umm Kulthum, egyptiläinen suosikkilaulaja Arabialaista musiikkia alettiin äänittää heti kun tallennuslaitteet keksittiin, ja vanhan ajan musiikkia onkin siksi paljon tallella. Tällaisia perinteisiä ja hyvin dokumentoituja laulajia ovat esimerkiksi Yusuf al-Manyalawi (1847–1911), Abd al-Hayy Hilmi (1857–1912) ja Shaikh Salama Hijazi (1852–1917). Irakilaista laulutraditiota edustaa Muhammad al-Qubbanji (1901–1986). Musiikin uuden kauden ensimmäinen suuruus oli egyptiläinen säveltäjä-laulaja Sayyid Darwish (n. 1892–1923), joka otti vaikutteita myös länsimaista. Naislaulaja Umm Kulthum (1904/1908–1975) oli koko arabimaailman laulajatähti. Muhammad Abdel Wahhab (k. 1991) oli Kulthumin suosikkisäveltäjä, ja hänelle sävelsi paljon myös Riad al-Sunbati (k. 1981). Libanonista tunnetuksi nousivat Farid al-Atrash ja hänen sisarensa Asmahan. Libanonilainen Fairuz (s. 1934) ja Wadi’ al-Safi (s. 1921) ovat myös tunnettuja, samoin kuin syyrialainen tenori Sabah Fakhri (s. 1930) sekä pohjoisafrikkalaiset Salim Hilali (s. 1920) ja Hamid al-Zahir.[6] |
About us|Jobs|Help|Disclaimer|Advertising services|Contact us|Sign in|Website map|Search|
GMT+8, 2015-9-11 20:14 , Processed in 0.156784 second(s), 16 queries .
